maanantai 30. syyskuuta 2013

Ystävämme epätoivoinen sinkkumies

Poikaystävälläni on kaveri, tosi mukava ja hyväsydäminen tyyppi. Hänellä vaan sattuu olemaan onneton tuuri naisten suhteen. Raukka-parka.


Kaverissa ei tietenkään ole mitään vikaa, exissä (ja ylipäänsä naisissa) kylläkin. No, kaikki on suhteellista mutta kieltämättä kaverin viimeisin tyttöystävä, ainoa johon olen tutustunut, oli ihan sekaisin. Huh.

Naisena taisin tajuta huolestuttavat merkit paljon ennen miehiä, kuten sen että tyttöystävä ei päästänyt kaveria minnekään yksin, epäili tätä ties mistä ja uhkasi mm. lopettaa salaa ehkäisypillereiden syönnin, koska halusi tehdä vauvan. Miehet ymmärsivät naisen epätasatapainoisen tilan vasta, kun hän oli soittanut yhden päivän ja yön aikana 40 kertaa (!) poikaystävälleni, koska poikakaveri ei vastannut puheluihin. Ei hyvä.

Lopulta kaveri jätti tytön, kaikkien kavereidensa kannustamana. Totta kai hän oli allapäin, mutta nopeasti tunne vaihtui helpotukseksi.

Harmillista on, että kaveri on edelleen sinkku nyt, kun erosta on kulunut reilusti yli vuosi.

Yritystä ei puutu. Olen aina sanonut, että miehet jos ketkä juoruilevat, joten minäkin pääsen vihille kaverin flirttailuyrityksistä, epätoivoisista viritelmistä ja viihteellä tapaamista naisista – tosin mistään ei "tule mitään".

Deittailussa onnen lahjat eivät todellakaan käy tasan. Esimerkiksi miehen naapuri, josta on tullut hänen hyvä ystävänsä ja baarikaverinsa, tuntuu vievän kaikki naiset kaverin surullisten silmien edestä.

No, kaveri ei ole erityisen komea tai tyylikäs. Sellainen ihan tavallinen tyyppi, joka menettää kiinnostavuutensa heti, kun huoneessa on joku vähänkin erityisempi tapaus... tiedätte varmaan.

Halusin kirjoittaa kaverista muistutuksena siitä, että miehilläkin voi olla hyvin vaikeaa tavata se joku.

Usein tuntuu, että ympärillä on kymmeniä upeita ja fiksuja sinkkunaisia. Tosin en minäkään tätä kaveria heille suosittelisi. Ihan liian monesti odotukset ja toiveet eivät yhtään kohtaa ja ihmiset haikailevat täysin muuta kuin mitä voivat saavuttaa... Mutta mikä avuksi?







sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Onko vehnän syöminen hyvä vai paha juttu?

Onko valkoinen vehnä kaiken pahan alku ja juuri vai välttämätöntä ravintoa? Eilisen leivänmussutus-postauksen innoittamana päätin sukeltaa vähän lisää vehnänsyönnin ihmeelliseen maailmaan. Teemaan sopii, että poikaystävä nauttii tuossa vieressä aamiaiseksi pain au chocolat, jotka jäivät yli eilisiltä synttäreiltä...

Tosiaan oloni on nyt valkoisen viljan syönnin (lähes) totaalisen lopettamisen jälkeen paljon parempi ja energisempi. Vatsa on litteä, eikä turvonnut ja ilmavaivainen kuten vehnää mässäillessäni. Myös aineenvaihdunta toimii kiitettävän ripeästi. Silloin tällöin syön kyllä rakasta ruisleipää, mutta sitäkin hillitysti.

"Wheat belly"eli vehnävatsa taitaa siis olla tosiasia. Makuja.fi-sivustolla kerrotaan tohtori William Davisin kirjasta Lose Wheat, Lose Weight, joka nimensä mukaan tyrmää täysin nykyisen kaltaisen vehnän käytön ruokavaliossamme. Vehnä ei vain kerrytä kiloja, vaan on myös pahaksi sydämelle.

"Kutsun ilmiötä vehnävatsaksi, vaikka voisin vallan hyvin kutsua vehnänsyöjiä myös rinkeliaivoksi tai keksinaamoiksi, sillä vehnä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisten terveyteen", Davis kommentoi.

Heh. Ja kappas, Davis päätyy samaan huomioon kuin minäkin – ja varmasti moni muu. Eli jos rakkaan leivän, pizzan ym. vehnämässyn unhoittaminen tuntuu kovin rankalta, kannattaa aloittaa varovasti "kokeilujaksolla". Nopeasti huomaa, ettei mieli edes tee kyseisiä tuotteita. Uskomatonta, mutta totta! 

En olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuvitellakaan, että kävelisin tyynenä ja tyytyväisenä lähikaupan paistopisteen ohi. No juu, hieman sinne vilkuilen ja tuoksuuhan vastapaistettu leipä edelleen taivaalliselta. Mutta kun ajattelee omaa oloa ja hyvinvointia, niin päätös on helppo.


Tohtori Davisin Wheat Belly -blogissa voi tutustua lisää herran ajatuksiin. Eikä Davis suinkaan ole yksin, jo pienellä googletuksella löytyy isot määrät keskustelua, kokemuksia ja tutkimusta vehnästä ravintona. 

Paras on kuitenkin kokeilla itse ja luottaa omiin tuntemuksiinsa. Jokainen meistä kun toimii pikkuisen eri tavalla. 

Etenkin vehnättömän ruokavalion alussa voi joistakin tuntua karsealta. Davisin mukaan tämä on vaan vierottautumisoire, samoin kuin mistä tahansa "pahasta". Kannattaa siis odottaa hetki eikä heti vetää johtopäätöstä, että ehkä minä tarvitsen vehnää. Tuskinpa...

lauantai 28. syyskuuta 2013

Miten onnistuin vähentämään leivän mussutusta?

Ennen rakastin leipää. En tiennyt montaa herkullisempaa asiaa kuin juuri uunista tullut, tuoksuva ja rapeakuorinen iso vaalea leipä tai rapea, sisältä nihkeä ruisleipä jonka päälle voi melkein sulaa... aah, täytyy sanoa että tällaisia muistellessa vesi nousee edelleen kielelle. Silti, jos joku laittaisi nyt eteeni leivän, en varmaankaan söisi sitä. No, ehkä maistaisin.

Aloin nimittäin jossain vaiheessa pari vuotta sitten huomata, että valkoisesta viljasta tuli heti pömpöttävä, pöhnäinen ja nuutunut olo. Päätin siis kokeilla eloa ilman pullamössöä, epäilemättä  vähähiilari-buumin innoittamana (vaikken sitä tietenkään myöntäisi, koska en halua olla mikään trendipelle ;).


Viljaton elo oli alussa haastavaa, mutta silti yllättävän helppoa! Lounasravintolan buffetissa ei tehnyt yhtään tiukkaa jättää tahmeat pastanriekaleet ja valkoinen riisihöttö muiden iloksi (sillä en aiemminkaan nauttinut niistä), ja keskittyä täyttämään lautanen vihanneksilla, salaatilla ja kasvisruoalla tai kalalla. Oikealla ravinteikkaalla ruualla, kuten ajattelin.

Vaikeampaa oli jättää leipä, enkä ole sitä kokonaan unohtanutkaan ruokavaliostani. Nykyään syön lähinnä iltaisin vähän hapankorppua, spelttinäkkäriä ja kuivattua ruisleipää, vaikken niitäkään himoitse.

Lähinnä syön leipää, koska se on sopiva alusta avokadolle, juustolle ym. lisukkeille. Niin helppoa ja kätevää. Jollei ole aikaa, halua eikä inspiraatiota miettiä mitä söisi, niin leipä pitää naisen tiellä.

Yleensä aina kaapista löytyy myös vaihtoehtoja, kunhan niitä hommaa sinne varastoon. Usein nautin leivän sijaan aimo kasan kasviksia ja vihanneksia lautaselle pilkottuina. Etenkin porkkana on suurta herkkua, voisin napsia niitä loputtomasti!

Miten siis onnistuin vierottautumaan leivästä?

Kuin itsestään, ajan kanssa! No, alussa piti käyttää tahdonvoimaa ja kieltäytyä tieten tahtoen leivästä (mikä oli välillä tietty kurjaa), mutta se vaihe meni todella nopeasti ohi ja vaihtui siihen, etten enää haikaillutkaan leivän perään! Olo oli vaan niin paljon parempi ilman.

Psykologisesti tärkeää on, ettei kiellä mitään itseltään täysin. Jos tekee mieli leipää, niin syö vähän sitä, älä ahmi valtavaa määrää.

Nykyään tekee tosi harvoin mieli leipää, ja jos niin syön sitä palasen. (Asiaa auttaa leipää rakastava poikaystävä, jonka supervoileipiä voin haukkailla, kun tekee mieli). Ruisleipää en periaatteessa edes halunnut jättää, mutta senkin käyttö on vähentynyt kuin itsestään.

Mikä parasta, valkoisen viljan vähentäminen on toden totta kannattanut. Nykyään vatsa ei juuri ikinä turvota enkä kärsi ilmavaivoista, ja vatsa myös toimii varmasti & ripeästi. Olo on vaan kaikin puolin hyvä ja energinen, eikä ollenkaan niin nuutunut kuin pullamössöaikoina. Suosittelen kokeilemaan, omaan tahtiin ja vaikka ensiksi viikon verran... Kertokaa, miten kävi! :)


torstai 26. syyskuuta 2013

Ihmisten itsekkyydestä

Suomalaiset ovat kateellista kansaa, niinhän sitä sanotaan, ja aina välillä kateellisuutemme iskee kasvoille. Surullista todistettavaa on ihmisen paniikki siitä, että saa vähemmän tai jää vallan ilman. Apua!

Lopulta on ihan sama, mistä on kyse: kakkupalasta tai uudesta iPadista. Onhan minun saatava ainakin yhtä paljon kuin naapuri/työkaveri/sukulainen! Mieluummin tietysti vähän enemmän.


"Ihan tavalliset hyvät ihmiset" saattavat joutua yhtäkkiä kauhean kadepuuskan valtaan. Olen kuullut ja todistanutkin tilanteita, joissa vaikkapa työpaikan ihmissuhteet kriisiytyvät, koska joku on saanut uuden tietokoneen, kännykän, jopa iPadin tai sähköisen työpyödän! Minäkin haluan, se on oikeuteni!!

Suomessa ongelmana vaan tuppaa olemaan, että näillä kateuden valtaamilla ihmisillä on jo oikeasti kaikkea, mitä he tarvitsevat. Harvoin he aidosti edes haluaisivat lisää materiaa nurkkiinsa pölyttymään, mutta kun...


Onneksi olen oppinut välttymään pahilta kateudenpuuskilta. Välillä pirulainen koputtelee takaraivossa,  mutta olen oppinut vaimentamaan sen suht tehokkaasti.

Tietty oikeuksistaan on pidettävä kiinni eikä turha nöyristely johda minnekään, mutta rajansa kaikella (tosin tätä rajaa on joskus vaikea vetää...). Jollen tarvitse uutta läppäriä, pöytää, autoa, vaatteita tms. en myöskään sellaisten perään haikaile – vaikka kaveri ostaisi sadat uudet housut ja viisi eri väristä avoautoa.

Lähinnä säälin kateellisia ihmisiä, jotka kiilto ja ahdistus silmissään huutavat "mulle kanssa!!" Kateus kurjistaa siitä kärsivän ihmisen elämän ja maalaa maailman mustaksi. Kateus kun ei katoa sillä, että saa sen mitä haluaa – aina on jotakin, mitä vielä voisi saada...


Päivän sanan pitäisi olla turhasta materiasta eroon pääsy. Kunpa joku päivä alettaisiin olla kateellisia (jos kerran kateuden määrä on vakio) siitä, kuka antaa eniten tai raaskii laittaa tavaraansa kiertoon. Sitä päivää odotellessa: kun seuraavan kerran kadehditte jotakin, kannattaa hetkeksi pysähtyä ja ottaa järki käteen: mistä kateus johtuu? Tarvitsetko tosiaan uutta sitä tai tätä?

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Rakastuin (kolmeen) tanskalaiseen

Sehän tiedetään, että tanskalaiset ovat kauniita, komeita, rentoja, hauskoja ja menestyviä mutta että ne sen lisäksi vielä luovat samanlaista muotia... edullisesti. Ei ihme, että tanskalainen design valloittaa maailmaa, ja että minäkin menin ja ihastuin tanskalaisiin.

Koska rakkaus on rajaton, niin silmäteriäni on kolme: Nümph, Day Birger & Mikkelsen ja Customized for Crowd.

Nümph on vanha ystävä, mutta suhteemme jatkuu vakaalla pohjalla, sillä ihastun aina uudestaan näihin simppeleihin ja rentoihin vaatteisiin, joissa on persoonallisia yksityiskohtia. Viimeksi ostin Nümphin harmaamustan villamekon (kieltämättä näytän körttimummolta se päällä) ja kivan pikkumekon kaveriltani Siivouspäivänä Karhupuistossa.

Ah, ja makkaratalon Warehousesta löysin pari viikkoa sitten kivan merenvihreän puseron, joka oli maksanut ennen 60 euroa, nyt 14 euroa eli hyvä kauppa tuli. Täytyy kuvata paita myöhemmin, ehkä jopa itseni päällä, nyt saunanraikkaana kotikalsareissa ei ole sellaisen hetki...

Zalandon esittelyä siteeraten:

Nümph on yksi tähdistä Skandinavian muotipiireissä. Tämä Tanskasta lähtöisin oleva merkki saa inspiraationsa taianomaisista hahmoista, nymfeistä, ja tuottaa valikoiman naisten vaatteita, joissa on sielua ja persoonaa; vaatteita, jotka ovat feminiinisiä, mutta myös särmikkäitä. Merkki on luotu auttamaan naisia edustamaan sitä, mitä he ovat: vahvoja, mutta haavoittuvia. Brändin naistenvaatemallisto on tyylikäs ja uniikki, hauskoilla printeillä kuvioitu, naisellisilla väreillä ja klassisilla leikkauksilla valmistettu.

Klassinen neule, jossa on silti väriä! Kielsin nimittäin itseäni ostamasta lisää mustaa ja harmaata, joita vaatehuone jo pursuaa. Nykyään panostan "laatuun ja hyviin materiaaleihin" (olenkohan tulossa keski-ikäiseksi?!). No, tässä neuleessä on 63% pellavaa ja 37% viskoosia ja olen iloinen siitä. :)
Ekat chinoni ikinä (ainakin muistaakseni...) Puolipituiset, supermukavat & pehmoiset kuin mitkä. Tänään chinot olivat ekaa kertaa päälläni töissä - reisiin asti ulottuvien villasukkien kanssa. Enpähän palellut.
Day Birger & Mikkelsenin yksinkertaisen tyylikkäitä vaatteita olen ihaillut jo pitkään, niissä on sitä jotain. Myös hintaa on vähän liikaa minun makuuni. Mutta innostuin, kun löysin hyviä alennuksia Boozt-nettikaupasta. Lisää valikoimaa (ja tarjouksia!) löytyy Dayn omasta verkkokaupasta, mutta ilmaisen toimituksen takia päädyin tilamaan Booztista. Nimittäin ostin sieltä myös muuta tanskalaista (alla).

Tässä vähän perusinfoa ihastuksestani:

Merkki on Keld Mikkelsenin älynväläyksen tulos. Keld kuvailee brändiään: "DAY BIRGER ET MIKKELSEN perustuu kaukaisten ja läheisten vaikutteiden yhdistelemiseen. Sekä paikallisuus että globaalius on tärkeää. Brändissä yhdistyy maailmalla matkaavan jet setterin hienostuneisuus modernin mustalaisen vapautuneisuuteen."

Visiossa yhdistyy maailmalta löytyviä kauniita etnisiä vaikutteita skandinaavisen pelkistetyn tyylin, maskuliinisen räätälöinnin ja retrohenkisen tyylin kanssa. Tuloksena on vaatteita joissa yhdistyy ylellisellä tavalla modernit klassikot, hienot yksityiskohdat, aito käsityöläishenki ja innovatiiset elementit. Valikoimaan kuuluu valikoima asusteita ja iltamekkoja - jotka tuovat modernin näkemyksen muotiin.

Jep! Brändi perustettiin vuonna 1997 ja siitä on tullut globaali design-pohjainen yhtiö. En ihmettele.


Kolmantena muttei vähäisimpänä jännä löytö, Customized For The Crowd. Ostin taannoin heidän pitkähihaisen "alus"paitansa, joka on tosi miellyttävää ainetta. 

Merkki tekee lähes kaikki vaatteensa samaan kokoon, mutta ihmeellisesti "yksi koko mahtuu kaikille". Naiset voivat pukea päälleen toppeja, mekkoja, legginssejä ym. erityisesti suunnitellun kankaan ansiosta, joka venyy muttei pauku, ehheh. Aika täydellistä meikäläiselle, jolle vaatteen mukavuus on valintakriteeri numero yksi.

Tosin ylläoleva mekko on kokoa S. Maailman mukavimmasta materiaalista tehty vaate sekin, jota voisi pitää vuorokauden ympäri!

Kyllä ne tanskalaiset osaa... Tuleeko mieleen muitakin tutustumisenarvoisia tanskalaisia? Rakkautta kun riittää jaettavaksi. 

maanantai 23. syyskuuta 2013

Mälsä maanantai, apuna vanha kunnon señorío de los llanos

Jaahas. Se on (taas) inhokkipäiväni maanantai. Töissä riitti kaikenlaista säätöä viime perjantaisen toimiston muuton jäljiltä, ja uusi työpaikkaruokalamme oli lannistava kokemus ("kalaa eli pakasteseitiä tomaattimozzarella-kastikkeessa, raakoja herkkusieniä ja vihreää salaattia sekä puoliraakoja tomaatinsiivuja = 9 euroa).

Ulkona jylläsi kolea syyssää. Jouduin aamulla vaihtamaan rakkaan pyöräilyni ratikkaan, koska työmatkalla ei ole kiva kastua. Pelkään, että joudun tekemään saman yhä useammin lähipäivinä...

Töiden jälkeen riensin hakemaan guest-passini Rakkautta ja anarkiaa -festarille, jonka sain kiitokseksi heille tekemistäni hommista. Luonnollisesti liput lähes kaikkiin haluamiini leffoihin olivat jo tältä päivältä loppuneet.

Otin silti liput muutamaan leffaan, joista en tiennyt juuri mitään. Tosin kotona iski totaalinen väsymys, ja samoilla sijoillani sohvalla sijaitsen edelleen. Silmäilen kelloa, sillä mieli hinkuu nukkumaan. Mutta poikaystävä (se tiukkis!) kielsi menemästä ennen kymppiä...



Syy väsymykseen on, että olen edelleen hieman vilustunut, vaikka olen kiltisti nauttinut sekä spirulinaa, propolistippoja sekä sinkkiä. Saa nähdä, kumpi tämän väsytystaistelun voittaa...


No, kaikesta edellämainitusta johtuen päätin muuttaa maanantain suuntaa ja avata pari viikkoa sitten Tallinnasta roudaamani viinipullon, Señorío de los Llanos (reserva). Suosittelen!


Hieman viintä lämmitti viluisen kroppani ja ilostutti mielen. Niinpä! Maanantainakin voi juoda viiniä, eikä se tietenkään tarkoita että vetäisi kännit. Jo lasillinen toimii, reilu sellainen. Tämänhän tiesivät jo antiikin kreikkalaiset jne. 



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Aikuiset elokuvanteossa: nalle- ja lintupukuja & Karhu-viinaa

Nyt vihdoin pääsin rojahtamaan (onko se edes verbi?) kotisohvalle, väsyneenä mutta tyytyväisenä. Levätä en viikonloppuna ehtinyt yhtään (tahdon yhden vapaapäivän!) mutta hauskaa oli.

Tänään jatkui videokurssimme, ja pääsimme kokeilemaan fiktion tekoa. Ryhmämme oli jo viettänyt yhdessä edellisenkin viikonlopun, joten tunnelma oli jo mukavan rento ja vapautunut. 

Nauroin/nauroimme pitkästä aikaa vedet silmissä. Yleensä nimittäin olen ihminen, jota ei hevillä naurata mikään ja ihailenkin aina spontaaneihin naurunpurskahduksiin tempautuvia kanssaihmisiä. 

Nyt nauratti. Valitsemme nimittäin aiheeksemme sen, mihin liittyi eläimiä ja hassujen eläinpukujen käyttöä: karhu, talitintti, varis (minä) sekä metsästäjä. Kyseessä oli neliödraama, sillä kaikki eläimet pettivät toisiaan – ja kaikki tämä kymmenessä minuutissa.

Leffanteon prosessi kestikin sitten useamman tunnin: lavastus, puvustus, valaistus, äänitys sekä tietenkin käsikirjoitus ja kuvasuunnitelma. Lisäksi odottelua riitti. Kärsivällisyyteni ei missään tapauksessa riittäisi näyttelijän ammattiin, huh!




Mutta vau: olen oppinut rutkasti näiden kahden viikonlopun aikana, kiitos Työväenopiston, loistavan opettajamme sekä innostavan ryhmän. Kannatti "hukata neljä vapaapäivää opiskeluun, kuten jo eilen postailin (Sohvalla möllöttäminen vs. opiskelu).

Vankkana ideanani on ostaa lähiaikoina oma videokamera ja aloittaa ihan omia pikku proggiksia... Sitä odotellessa opittuja taitoja pääsen hyödyntämään töistä, jossa on kova halu tehdä videoklippejä – kuten varmaan yrityksessä kuin yrityksessä näinä päivinä...

Sitä ennen aion kuitenkin siirtyä varis-näyttelijästä yleisön puolelle Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla, jota jatkuu vielä koko ensi viikon. Suosittelen!

Isoin haaste on valita kymmenien hienojen elokuvista "parhaat"... toisaalta välillä kannattaa mennä katsomaan jotain ihan outoa ja ylittää oma mukavuusalueensa. Parhaat kokemukset syntyvät monesti silloin.

PS: Making of -kuvien laatu on mitä on, siinä hässäkässä ei ehtinyt tarkennella... ;)

lauantai 21. syyskuuta 2013

Sohvalla möllöttäminen vs. opiskelu – kummasta tulee parempi mieli?

Koko tämä viikonloppu, kuten viime viikonloppukin, menee videokurssilla. "Hieman" kirpaisi herätä aikaisin ja tietää, että on turha haikailla sosiaalisen elämän, kuten kavereiden näkemisen, päättömän hengailun, hesarin löysän lukemisen tai minkään muun ns. viikonloppuaktiviteetin pariin.

No, illalla menen vähäksi aikaa kaverin polttareihin. Kyseessä on muuten kaveri, joka meni naimisiin jo vuosi sitten, mutta tietty on otollista juhlia polttareita nyt, kun ovat pysyneet naimisissa ja vaikuttavat jopa onnellisilta...



Mutta se opiskelu. Eilen illalla laahustin samaiselle videokurssille rättipoikki, sillä toimistomme muutti uusiin tiloihin ja koko päivä oli mennyt hektisissä tunnelmissa. Olisi tehnyt mieli kotisohvalle kylmä olut kädessä ja pää tyhjänä.

Mitä vielä. Kun saavuin kurssille, opettaja oli rakentanut studion: kuvaisimme neljällä kameralla studiokeskusteluja, ja saimme myös kokeilla ohjaajan ja äänimiksaajan työtä. Jokainen pääsi vuorollaan jokaiseen rooliin.

Itse vedin "näyttelijöillemme" pienen taukojumpan, jota kuulemma oli haasteellista kuvata, kun kädet ja jalat heiluivat sinne tänne. Ja kuulemma ohjaajana olin "kuin ammattilainen". Jees!

Mikä tärkeintä, en ole pitkään aikaan nauranut näin paljoa. Meillä oli hauskaa! Samalla opin rutkasti lisää, sillä haluan alkaa pikkuhiljaa tehdä ihan omia videoproggiksia – pääasiassa käyn kurssia työn vuoksi (olen viestintäalalla ja videoklipit ovat nyt se juttu), mutta muutenkin homma alkaa kiinnostaa yhä enemmän.


Opetus: opiskelu ja uusien asioiden tekeminen piristää aina, vaikka olisi kuinka väsynyt! Aivot tykkää, kun saa purtavaa. Fiilis on ihan toinen, kuin jos olisin jäänyt kotisohvalle möllöttämään ja tuijottamaan hömppää (vaikka ehdin lopulta tehdä myös sitä. Morsianten sota vai mikä lie eilen tulikaan...).

Ja pitkällä tähtäimellä yksi "hukattu" viikonloppu ei ole mitään: kavereita ehtii nähdä ja baareissa käydä ihan tarpeeksi.

Eli opiskelkaa, kaikkea mikä kiinnostaa! Kursseja joka makuun ovat esim. työväenopistot pullollaan.



torstai 19. syyskuuta 2013

Milos – rakkauden saari (ja aika paljon muunkin)

Poikaystävä lähti eilen Kreikkaan työmatkalle – se onnekas xx... Ateenassa on vielä +30C ja me täällä kärvistellään sateessa, luvattu jo räntääkin. Pah! No, pää pystyyn ja menneitä Kreikan ihanuuksia muistelemaan.

Elokuussa vietimme ihanat vajaat kaksi viikkoa Kreikassa saarihyppelemässä. Pääsin jo muistelun alkuun Sifnos-postauksella. Onneksi näihin kuviin kelpaa palata syksyn aikana... huh, jo ajatus talvesta kauhistuttaa auringonpalvojaa.

Toinen saaremme oli Milos, saari jolta mm. se kuuluisa maalaus Milon Venus tulee. :) Ei ihme, että saari on täynnä rakkautta, romantiikkaa ja pariskuntia. Hah! En ole koskaan nähnyt yhtä paljon nuoria nättejä pariskuntia eri puolilta maailmaa ihailemassa auringonlaskua, illallistamassa rantaravintoloissa, makaamassa rannalla ja huristelemalla moottoripyörällä saarta ympäri – juuri kuten poikaystäväni ja minä. Täytyy sanoa, ettei ollut hirmu spesiaali fiilis. Massaromantiikkaa.


Tuliperäiseltä saarelta löytyi pariskuntien ja upean auringonlaskun (jolloin otimme toisistamme romanttisia valokuvia) lisäksi muutakin mielenkiintoista! Paras kokemus oli Kleftiko, valkoinen ranta luolineen on kuin toiselta planeetalta! Uskomaton paikka, jossa voi myös uida.

Eikä turisteja ollut täällä – kuten koko saarella – liikaa. Jos kotimaassa näkee liikaa suomalaisia, niin Milos on hyvä vaihtoehto: en törmännyt yhteenkään. Ranskalaisia, italialaisia ja jenkkejä lähinnä.




Perinteisiä kalastajakyliä riitti. Kannattaa vierailla myös Klimassa, pikkuruinen hippikylä, jossa talot rikkovat Kreikan valkoinen-sininen-arkkitehtuurin kaavaa ja on maalattu kaikilla sateenkaaren väreillä! 

Klimassa kannattaa vierailla illansuussa juuri ennen auringonlaskua, ja huristella sitten vuokramopolla (ehdoton kapine saarilla!) ylhäällä kukkulan päällä sijaitsevaan Plakaan, jossa näkee sen kuuluisan auringonlaskun (kymmenien muiden kanssa, tietenkin). 


Aurinkokuivattua mustekalaa, valkosipulin ja paikallisen oliiviöljyn kanssa. Nam!


Milokselta löytyi useita suht rauhaisia rantoja, joilla ei tarvinnut tapella pyyhepaikasta kanssalomalaisten kanssa. Vesi oli kristallinkirkasta ja täydellistä; sopivan vilpoista eikä mitään kissanpissaa.

Kenelle Milos sitten ei sovi? Anti-romantikoille, tuulen vihaajille (täällä tuntuu tuulevan aina!), bilettäjille ja shoppaajille (kaupat ja yökerhot voi laskea yhden käden sormilla.) Rauhaa riittää. Tykkäsin!

Seuraavaksi vuorossa kolmas saaremme: Santorini...




Millaisessa toimistotilassa työntekijä voi hyvin?

Huh, mikä päivä! Ja viikko! Töissä on riittänyt hommaa, sillä muutamme huomenna uusiin, isompiin toimitiloihin. Onneksi samoilla kulmilla, eli työmatka ei juuri muutu.

Aloitin tässä työpaikassa vasta puoli vuotta sitten, ja olen viihtynyt erinomaisesti. Porukka on mukavaa ja toimisto kodikas ja kiva – ainoa ongelma on, että tilat todella ovat käymässä liian pieniksi. Olen nyt jakanut (pienen) huoneen yhden sivarin ja harjoittelijan kanssa, mikä on ollut hauskaa (hyvät jutut näillä parikymppisillä) mutta myös haastavaa.

Keskittyminen herpaantuu tosi usein, ja huoneilma tuntuu raskaalta, sillä ilmanvaihto on olematon. Olen kuitenkin "paikkaihminen" ja ehtinyt kiintyä persoonalliseen, katutasossa sijaitsevaan toimistoomme ja ennen kaikkea upeaan kattoterassiin, joka sijaitsee samassa talossa.

On ihanaa saada ikioma työhuone ja rauhaa, mutta samalla olo on haikea – ja jännittää. Uusi tila on nimittäin toimistojen stereotyyppi: harmaa kuin mikä (jopa kokolattiamatto on harmaa), ja ikkunat ovat pienet räppänät.

Persoonallisia toimistotiloja. Tecnospan toimisto. Kuva:http://www.motiqonline.com/tag/creative-office-design/


Rakastan luonnonvaloa, joten valottomuuteen sopeutuminen mietityttää – varsinkin kun on syksy tulossa... Tulee mieleen entinen työkaverini, joka ei suostunut käyttämään loisteputkilamppuja, koska väitti niiden aiheuttavan rintasyöpää. Kiva, että piti huolen terveydestäni, sillä kyseessä oli mies.

Olen pohtinut paljon töissä viihtymisen ja tilan suhdetta. Millainen on tila, jossa työntekijällä on mukava, luova ja tuottelias olo? Onko avotoimisto parempi kuin oma koppi jokaiselle? Miten värit vaikuttavat? Entä valo, ja sijainti...?

Työntekijöidensä hemmottelusta tunnetun Googlen toimisto Zurichissa. Kuva:
http://www.motiqonline.com/tag/creative-office-design/
Kysymyksiä pohditaan ihan liian harvoin toimiston muuton yhteydessä – olisi kyllä syytä! Ihminen viettää työpaikalla puolet valveillaoloajastaan, eikä yleensä voi vaikuttaa yhtään tilan viihtyvyyteen, korkeintaan ostaa viherkasvin tai ripustaa seinälle julisteen. Hullua, kun miettii millaisella antaumuksella moni sisustaa kotiaan. Ehkä juuri siksi: edes johonkin elämänsä tärkeään tilaan pääsee vaikuttamaan...
United Tannery and Boot Factory. Kuva:
http://www.motiqonline.com/tag/creative-office-design/
Toimistotilan vaikutus ihmisen hyvinvointiin olisi tärkeä aihe. Löysin VRI-yrityksen sivuilta pätevänoloista pohdintaa. Tilan viihtyvyyden takaa kolme asiaa:

1. Luonnonvalo. Sitä pitää olla, ja paljon! Luonnonvalo nostaa mielialaa, rentouttaa silmiä ja auttaa keskittymään. Ei ole mitään pahempaa kuin pimeä ikkunaton koppi. No, meillä on uudessa tilassa pienet ikkunat huoneissa, mutta ihan liian vähän valoa. Plääh. Täytyy varmaan ostaa kirkasvalolamppu...
2. Tila. No sitä riittää uudessa toimistossa riittää! Työntekijällä tulisi kuulemma olla sekä omaa että yhteistä tilaa, jotta kanssakäyminen pelittäisi eikä kukaan erakoituisi.
3. Siisteys. Jos laskee kaikki ne jätesäkit ja kierrätyspaperisäiliöt, jotka olemme viime päivinä täyttäneet niin uuden toimiston on vaan pakko olla nykyistä siistimpi.

Hm, uusi toimistomme siis täyttää kaksi kolmesta kriteeristä. Ehkä muutto menee ok, vaikka vähän jännittää. Onko teillä kokemuksia toimiston muutosta? Menikö syteen vai saveen?
Tässä toimistossa riittää päivänvaloa! Selgas Cano -arkkitehtitoimisto, Madrid. Kuva: http://www.todayandtomorrow.net/2009/05/06/selgas-cano-architecture-office/
3 Rings -toimisto, San Francisco. Kuva: http://www.webdesignfact.com/2011/01/ultimately-creative-office-designs.html
Der tank, Creative Agency, Tallinna. Kuva http://www.hongkiat.com/blog/creative-modern-office-designs/.
Ja mm. 40 Ultimately Creative Office Design & Creative & Modern Office Design -blogissa voi ihailla (tai kauhistella), miltä työpaikka voisi näyttää... Suomalaiset työnantajat: rohkeutta ja luovuutta peliin!

tiistai 17. syyskuuta 2013

Ison ruokakaupan kirouksesta

Kotimaisia omenoita, avokado, raejuustoa, mantelimaitoa, kevytmaitoa poikaystävälle, pyykinpesuainetta, wc-raikastin, 2 lottoriviä, (biohajovia kotimaisia!) terveyssiteitä, hedelmäpurkkaa & kuivattuja härkäpapuja (nam!)... Kaiki nämä ostin äsken, kun päätin lähi-Alepan sijaan mennä oikein isoon kauppaan, Ruoholahden Citymarkettiin.


Menin ostamaan pyykinpesuainetta, mantelimaitoa (iski yhtäkkiä himo) ja terveyssiteitä, joten suhteellisen kurissa onnistuin itseni pitämään. No, kuitissa luki 30 euroa, mikä ei ollut hyvä juttu.

Jälleen tuli todistetuksi yksi elämän tosiasioista: isoissa kaupoissa asioidessa tulee ostaneeksi paljon enemmän kuin pienissä. Päättely ei vaadi tutkintoja.

Yleensä en tykkää ankeasta lähi-Alepastamme, mutta tässä suhteessa se on hyvä. Päivästä ja kuukaudesta toiseen sama, tylsä valikoima ei pistä mieltä haikailemaan mitään tai hengaamaan yhtään kauempaa kuin on pakko. Tutut tavarat löytyvät tutuilta paikoiltaan suit sait, ja eikun äkkiä ulos ja kotiin.


Citymarketissa hyllyt notkuvat tuotteita, joista en ole edes tiennyt. Juustohyllyllä vierähti ainakin 10 minuuttia pällistellessä, enkä edes tykkää juustosta (paitsi Polar 15:sta). En edes ostanut mitään.

Lisäksi tuotteiden löytäminen kestää niin kauan, että ehtii jo unohtaa mitä etsi ja on sen sijaan haalinut (liian isoon) ostoskoriin kaikkea "kivaa" lottokupongista vessanraikastimeen.

Tästä aiheesta olen ennenkin valittanut, mutta ihmisen mielenterveydelle tällainen valikoima ei vaan voi tehdä hyvää!

Elämä menee monimutkaisiksi. Alkaa miettiä, että jos ostan juuri tuon juuston kymmenien valikoimasta niin ehkä minusta tulee hiukan onnellisempi. Tai tästä illasta ainakin iloisempi? Mutta mikä juusto ostaa?!

Lisäksi ihminenhän on luonteeltaan utelias ja haluaa kokeilla kaikkea – hypermarketissa kaikkea ei vaan voi kokeilla, siihen ei yksi elämä riitä! Tämä ahdistaa.

Tärkein pointti kuitenkin on, ettemme me missään nimessä tarvitse kaikkea tätä tai lisäimpulsseja materian ostamiseen. Kulutustahan pitäisi vähentää, mutta minkäs teet kun kiusauksia riittää. Liha on heikko. Ja mieli kanssa.

Täytyy taas yrittää pysytellä pikkukaupoissa...




maanantai 16. syyskuuta 2013

Tuhoutuuko maapallo jos shoppailee henkkamaukassa?

Luitteko viime Nyt-liitteestä  jutun, jossa himoshoppaaja piti Nytille päiväkirjaa ja kertoi "polttavansa" perusviikon aikana 500 euroa uuteen tavaraan, etupäässä vaatteisiin.

Tosi moni tuntui jutun lukeneen, sillä sitä kommentoivat tosi erilaiset tyypit eri tilanteissa. Poikaystävä opiskelee mba-tutkintoa työn ohessa, ja jopa hänen luennollaan oli nostettu "henkkamaukka-tyttö" esimerkiksi "päättömästä shoppailusta". Siellä korkeissa asemissa työskentelevät herrat ja rouvat pääsivät kauhistelemaan moista menoa.


Itsekin vastustan kertakäyttökulutusta ja pyrin ostamaan vähän (eettisesti ja ekologisesti) tuotettua laatutavaraa (mikä ei tietty aina onnistu), mutta juttu pisti pohtimaan miksi se on tehty?! En ollut ainoa, sillä kaverit käyvät parhaillaan keskustelua aiheesta Facebookissa.

Yksi kommentoija tiivisti asian kysymykseen, onko parempi a) asua loft-asunnossa Punavuoressa, lentää monta kertaa vuodessa toiselle puolelle maailmaa kuten Nykiin ja Vietnamiin (ja retostella sillä) sekä ostaa kampasimpukoita ja tietenkin shoppailla Ruohonjuuresta kaikkea kivaa, jotta tulee parempi mieli ja ajattelee elävänsä oikein.

Vai b) asua pienessä vuokra-asunnossa, käydä shoppailemassa Isossa Omenassa (Nykin sijaan) ja lentää ehkä kerran kahdessa vuodessa etelänlomalle, jos on varaa.


Kävi sääliksi Nytin shoppailevaa tyttöä, josta muodostui oiva sauma paheksunnalle ja oman paremmuuden tuntemiselle "huh, no en mä ainakaan käytä 500 euroa viikossa laaduttomiin rätteihin" -tyyliin.

En tiedä, mutta joku tässä hämää, varmaan mittasuhteet. Kuinka paha on tehdä jotain suhteessa johonkin muuhun? Kenellä on varaa arvostella toisia? Oma fiilis on, että lähes jokainen meistä suomalaisista elää tälle maapallolle täysin kestämätöntä elämää, omalla tavallaan.

Eikä mikään tietty ole mustavalkoista. Shoppailu lisää onnellisuutta ja tyydyttää, sanottiin mitä sanottiin. Itsekin ostin juuri Boozt-nettikaupan alesta neuleen, mekon ja chinot. Laadukkaat, toivon, mutten tietenkään olisi niitä välttämättä tarvinnut...


Maanantaista ja siitä, että vierellä on joku joka ymmärtää

Nyt on ehdottomasti yksi niistä päivistä. Aika usein nämä nihkeät päivät ovat minulle maanantaita. Sattumaa? Ei tietenkään! Jo Karvinen tiesi, ettei maanantai ole mikään hyvä juttu.



Viime viikkokaan ei ollut kaikista hohdokkain, sillä kävin koko viikon puolikuntoisena nuhaisena töissä ja lisäksi vietin koko viikonlopun intensiivisellä videokurssilla. Tosi mielenkiintoista juu, mutta tässä vaiheessa antaisin aika paljon edes yhdestä vapaapäivästä! Viikonloppuja ei ole annettu meille poloisille työmyyrille vapaaksi ihan syyttä... ihmisen on pakko välillä levätä.

Kaiken kukkuraksi poikaystäväkin sairastui flunssaan, joten vähät vapaat viikonlopun tunnit makasimme sohvalla olo ankeana. Sama tuntuu jatkuvan edelleen, töissä jaksaa jotenkuten käydä, kiirettä riittää, mutta siinä se sittenkin onkin. Toimistolta suoraan kotiin ja sohvalle katsomaan mömmöä telkkarista. Ilta "huipentuu" kymmenen uutisiin, joiden jälkeen kaadutaan sänkyyn. Ja sitten sama uudelleen...

Tietty nämä ovat pieniä murheita ihmiskunnan mittakaavassa jne., mutta lannistavat mielialaa.

Toisaalta näinä hetkinä tajuaa kiittää siitä, että vierellä on joku, joka jaksaa kuunnella jatkuvaa voivottelua ja valitusta ja vielä sympatiseeratakin. Ainakin suurimman osan ajasta.

Jokaisella meistä on huonot hetkensä, On hienoa, kun uskaltaa olla se mikä on, valittaa kun on tarvetta – ja pitää myös suunsa kiinni. On hienoa tajuta, ettei tarvitse olla täydellinen, ja että täydellisyys on turhaa ja tylsää! Kaikkein parasta on tajuta, että vierellä kulkee toinen ihan samanmoinen.

Olen tänään kuunnellut ihanan ranskalaisella aksentilla laulavan Mina Tindlen biisiä. Se kertoo kaikista niistä pienistä asioista, joita kannamme mukanamme. Jokaisella on taakkansa, niinpä. Ja taakkaa keventävät myös videolla tanssivat komeat ranskalaismiehet...

lauantai 14. syyskuuta 2013

Spirulina-testin tulos – talttuiko flunssa?

Viime viikolla pohdin ihmetuote spirulinaa. Testasin vihreää mönjää ekaa kertaa, koska kuulin sen auttavan flunssan oireisiin. Tuomion hetki on tullut. Auttoiko spirulina?


Lopullinen tuomio ei tietty ole helppo, sillä joka tauti on erilainen enkä tiedä miten minun olisi käynyt ilman spirulinaa. Kuitenkin täytyy sanoa, että selvisin flunssaisena kunnialla: nautin viime viikonlopusta Tallinnassa, enkä joutunut olemaan päivääkään poissa töistä viime viikolla. Tosin olin töissä ihan liian puolikuntoisena, hyi minua.

Olen niitä, jotka kyllä patistavat kollegoja kotiin yhden aivastuksen jälkeen mutta itse raahautuvat toimistolle vaikka missä kunnossa. Pikku hiljaa elämä alkaa opettaa, mutta vaikeaa se on kun kerran on "näin korvaamaton" työntekijä... just.

Mutta niin, flunssa meni yllättävän kevyesti ohi – vuosiin en ole yhtä helpolla selvinnyt räkätaudista. Varsinkaan näin vähäisellä levolla, sillä työviikko oli aikas hullu ja parhaillaan vietän "rentouttavaa" viikonlopun videokurssilla... uhhuh.

Annetaan siis spirulinalle kunnia! Flunssa on jo melkein selätetty, mutta olen jatkanut levän nauttimista joka ainoa aamu: eikun teelusikallinen vihreää mönjää kylmän veden joukkoon, nenästä kiinni ja kurkusta alas! Makuun ei kyllä ikinä taida tottua. Vai onko tämä jonkun mielestä hyvää? Uskomaton tuo allaoleva kuva muuten: ei voi kuin kunnioittaa, jos joku saa lapsensa nauttimaan spirulinaa!


Loppuun vielä Puhdistamo-sivulta poimittua ylistävää faktaa, eli miksi spirulinaa kannattaa "nauttia".

Spirulina on yksi niistä levistä, joita on ollut maapallolla pitempään kuin mitään muuta elämää. Nämä levälajit ovat "villiruokaa" parhaimmillaan ja erittäin ravintopitoisia.


Spirulina sisältää:

  • 2300% enemmän rautaa kuin pinaatissa 
  • 3900% enemmän beetakaroteenia kuin porkkanassa 
  • 300% enemmän kalsiumia kuin maidossa 
  • 375% enemmän proteiinia kuin lihassa tai tofussa 
  • fytoravinteita 31 kertaa enemmän kuin mustikassa 
Spirulina muodostaa kaikista maailman organismeista tehokkaimmin proteiineja ja se sisältää 65-71 % hyödynnettävässä muodossa olevaa proteiinia! Tämä tekee siitä ehkäpä maailman rikkaimman proteiininlähteen.
Spirulina sisältää valtavan määrän kehollemme tärkeitä mineraaleja mm. seleeni, kalsium, rikki. Spirulinan sisältää runsaasti rikkipitoisia aminohappoja (metioniini, kysteiini) sekä harvinaista fykosyaniini -nimistä polypeptidiä.

Spirulina sisältää runsaasti varsinkin B-ryhmän vitamiineja (B1, B2, B6), sekä beetakaroteenia ja K-vitamiinia. Suurin osa merilevistä sisältää huomattavan suuria määriä välttämättömiä rasvahappoja. Nämä ainesosat ovat tärkeitä lähes kaikkien kehon mekanismien opimaalisen toiminnan kannalta.


perjantai 13. syyskuuta 2013

Täydellisestä blogielämästä

Päädyin lukemaan blogeja vasta suht "myöhään" ja kirjoittamaan omaani sitäkin myöhemmin.

Oma blogini on ollut elossa jo ööö jonkin aikaa, mutta vasta viime aikoina kirjoittamisesta on tullut oikea intohimo. Aiheita pulppuaa mielessä vaikka kuinka ja on pakko päästä kirjoittamaan. Hyvä niin.

Mikä blogimaailmassa aluksi eniten yllätti – ja shokeerasi – oli se ylitsepursuava täydellinen elämä, joka sadoista ja taas sadoista blogeista hönkii päälle, vaihtelevalla menestyksellä.


Kaikkein ihaninta elämää huokuvat blogit myös tuntuvat houkuttelevan eniten lukijoita. Ei ihme, kukapa ei haluaisi että kaikki on täydellistä.

Mitä sitten on täydellinen elämä? Blogeissa se tuntuu rakentuvan hyvinkin perinteisen kaavan mukaisesti. Kivaa on, kun ulkoisesti kaikki on kunnossa. Rahaa riittää itsensä hemmotteluun, koti on kiva samoin kuin poikaystävä ja mielellään myös söpö lemmikki.

Arkikin on kaunista, jopa marraskuussa, ja vapaisiin hetkiin mahtuu aina pitkiä brunsseja. Sellaisia, joiden laadukkaissa valokuvissa kaikki muu on valkoista ja valoisaa paitsi hedelmät, smoothie, croissant & cappuccino. Ja hillo, joka on tietenkin luomua.


Hyvän elämän blogien sankareilla ei ole paskoja hetkiä, karseita työpäiviä, plösöä oloa tai ylipäänsä mitään saamattomuuden ja kurjuuden alhon kokemuksia. Siis niitä hetkiä, kun ei todellakaan tule mieleen lähteä aamujoogaan kello kuusi, kokata ihanaa luomuateriaa kavereille/poikaystävälle oman pihan/Kauppahallin lähiruoka-antimista, pukeutua trendikkäästi ja otattaa (kaverilla tai poikaystävällä?) kymmeniä valokuvia itsestään vaikka missä säässä. Kuvissa tosin hymyillään ja kerrotaan kuinka ihanaa on, kun kevät/kesä/syksy tulee. Ainahan on ihanaa kun on ihanaa!

Hyvän elämän blogeissa sisustetaan silleen kivasti, muttei normeista ja vallitsevasta trendistä poikkeavasti. Haaveillaan asioista, joista kuuluukin siinä iässä haaveilla: Thaimaan-matkasta, naimisiinmenosta, vauvasta, uudesta ihanasta mekosta tai merkkilaukusta. Tietenkin, mistäpä muustakaan. Ollaan tiedostavia ja eettisiä, muttei fanaattisesti. Ollaan snobeja, muttei tietty liikaa.

En kritisoi, ihmettelen vaan. Onko näiden ihmisten elämä ihan oikeasti edes jollain tasolla noin ihanaa vai onko kaikki tämä vain yksi suuri bluffi?! Ja jos, niin miksi ihmeessä?